Peilisolut ja empatia: miksi toisten tunteet tarttuvat?

Artikkelin toimittaja: Anita Salo

Oletko koskaan huomannut, että alat hymyillä, kun ystäväsi nauraa – tai tunnet palan kurkussa, kun joku vieressä liikuttuu kyyneliin? Tämä ei ole pelkkää myötätuntoa, vaan aivojesi hienovarainen reaktio toisen ihmisen tunteeseen. Aivoissa toimii järjestelmä, joka “peilaa” toisten tunnetiloja kuin näkymätön hermostollinen kaiku – ja se tekee meistä sosiaalisia olentoja. Peilisolut, nämä aivojen salaperäiset hermosolut, kytkeytyvät päälle jo pelkästä katseesta tai eleestä.

Mitä peilisolut ovat – ja miksi ne mullistivat käsityksen aivoista?

Vuonna 1996 italialaiset neurotutkijat Giacomo Rizzolatti ja Vittorio Gallese tekivät löydön, joka muutti käsityksen ihmisen aivojen toiminnasta. He tutkivat apinoiden motorisia hermosoluja ja huomasivat jotain odottamatonta: tietyt solut aktivoituivat sekä silloin, kun apina tarttui esineeseen, että silloin, kun se vain näki toisen apinan tekevän saman liikkeen. Näitä hermosoluja alettiin kutsua peilisoluiksi. Löydöksen myötä avautui täysin uusi näkymä siihen, miten aivot tulkitsevat ympäristöä, liikkeitä ja tunteita.

Peilisolut muodostavat “sisäisen peilin” muiden toiminnalle. Tämä tarkoittaa, että kun näemme toisen ojentavan kätensä, aivoissamme syttyy sama liikeohjelma kuin jos ojentaisimme käden itse. Tutkimusten mukaan peilisolut aktivoituvat myös silloin, kun havaitsemme tunteen, esimerkiksi kivun, ilon tai pelon toisen kasvoilla (Keysers & Gazzola, 2009).

Ihmisaivoissa peilisoluja on erityisesti etuotsalohkon ja parietaalilohkon alueilla – samoissa osissa, jotka osallistuvat liikkeen suunnitteluun ja sosiaalisen käyttäytymisen ohjaukseen. Toisin kuin pelkkä motorinen reaktio, peilisolujen toiminta liittyy myös tarkoitusten tunnistamiseen: ne eivät vain näe liikettä, vaan ennakoivat sen päämäärän. Tämä kyky muodostaa pohjan sille, että osaamme lukea muiden aikomuksia ja reagoida niihin oikein – ilman sanoja.

Peilisolut ovat yhteydessä myös emotionaaliseen peilaukseen, joka on empatian ydin. Kun näemme toisen kärsivän, oma aivomme tuottaa saman tunnesignaalin, mikä saa meidät ymmärtämään ja tuntemaan toisen tilan. Tämän hermostollisen “kanavan” ansiosta pystymme rakentamaan luottamusta, auttamaan ja oppimaan sosiaalisia taitoja

Peilisolujen löytö oli tieteellinen vallankumous, joka rikkoi vanhan käsityksen aivoista vain yksilöllisenä koneistona. Nyt tiedämme, että aivot on rakennettu yhteyteen: ne virittyvät jatkuvasti muiden ihmisten rytmiin, liikkeisiin ja tunnetiloihin.

Tunteiden tarttumisen biologia

Kun näemme jonkun hymyilevänä, surullisena tai jännittyneenä, meidän omat aivomme aktivoivat samat tunnejärjestelmät, kuin jos kokisimme tilanteen itse. Tätä kutsutaan emotionaaliseksi resonanssiksi, ja sen taustalla toimii peilisolujärjestelmä yhdessä aivojen limbisen alueen kanssa.

Peilisolut jäljittelevät toisen tunnetta sisäisesti, jolloin aivot luovat simulaation toisen kokemuksesta. Kun esimerkiksi näet jonkun loukkaantuvan, aktivoituvat omat kipua käsittelevät alueesi. Tämä ei ole tietoista, vaan välitöntä ja automaattista.

Tunteet tarttuvat myös fysiologisesti. Kun ryhmä ihmisiä nauraa, heidän sydämen sykkeensä ja hengitysrytminsä alkavat synkronoitua. Tämä on mitattu useissa sosiaalisen neurotieteen tutkimuksissa (Mm. Konvalinka et al., 2011). Sama ilmiö tapahtuu myös rauhoittavissa tilanteissa: jos kuuntelet jonkun puhuvan pehmeällä äänellä ja rauhallisesti, parasympaattinen hermosto aktivoituu ja rauhoittaa kehoa. Toisin sanoen – aivan kuten stressi tarttuu, myös rauha tarttuu.

Peilisolut yhdistävät liikkeen, ilmeen ja äänen hermostolliseen vasteeseen. Kun näemme toisen kehon eleen, aivot alkavat valmistautua samaan liikkeeseen – ja samalla keho virittyy vastaavaan tunnetilaan. Tätä mekanismia kutsutaan embodied simulationiksi, ruumiillistuneeksi peilaukseksi. Se selittää, miksi esimerkiksi elokuvan hahmon itku voi liikuttaa katsojaa, vaikka tilanne ei kosketa omaa elämää millään tavalla.

Erityisen kiinnostavaa on, että tunteiden tarttuminen ei rajoitu pelkkään näköhavaintoon. Myös ääni, katse ja jopa pelkkä ajatus voivat aktivoida peilisoluja. Tutkimuksissa on havaittu, että kun ihminen kuulee toisen huokaavan syvään, hänen oma hengityksensä muuttuu hetkellisesti samaan rytmiin (Paccalin & Jeannerod, 2000). Tämä kertoo, että aivot ja keho toimivat yhtenä empatian järjestelmänä – ja että tunteiden tarttuminen on enemmän fysiologinen kuin kielellinen ilmiö. Hermostomme peilaa ympärillä olevaa tunnetilaa ja sopeutuu siihen. Siksi on ratkaisevaa, millaisessa seurassa ja millaisessa tunneilmapiirissä vietämme aikamme.

Empatia syntyy yhteydestä

Vaikka peilisolut muodostavat empatian biologisen perustan, ne eivät yksin selitä, miksi jotkut meistä kykenevät syvään myötätuntoon ja toiset eivät. Empatia ei ole vain aivojen refleksi, vaan tila, joka syntyy kahden ihmisen välissä. Se vahvistuu, kun tunnemme olomme turvalliseksi, nähdyksi ja hyväksytyksi. Hermosto tarvitsee turvaa virittyäkseen toiseen ihmiseen.

Ihmisen sosiaalinen hermosto lukee ympäristöä ja muita ihmisiä etsimällä merkkejä turvallisuudesta – katseen pehmeyttä, rauhallista äänenpainoa, lempeää kehon asentoa. Kun nämä merkit välittyvät, vagus-hermo aktivoi parasympaattisen järjestelmän ja keho rentoutuu. Tässä tilassa empatia on mahdollista, sillä aivot voivat tulkita ja peilata tunteita ilman, että ne ylivirittyvät. Jos taas elämme jatkuvassa kiireessä tai stressissä, hermosto jää puolustustilaan, ja empatian hienovaraiset signaalit jäävät havaitsematta.

Kun olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa tai altistumme muiden tunnekuormalle, peilisolut käyvät ylikierroksilla. Lyhyet hetket yksin rauhassa palauttavat hermoston ja “nollaavat” jatkuvan tunnepeilauksen. Tämä ei ole itsekkyyttä, vaan hermostollista huoltoa: aivot tarvitsevat aikaa erottaa, mikä tunne on oma ja mikä on toisen. Tutkimukset osoittavat, että jopa muutaman minuutin rauhallinen yksinolo laskee stressihormonitasoja ja lisää sykevälivaihtelua, joka on palautumisen biomarkkeri.

Yhteys syntyy siis tasapainosta: välillä lähellä toista, välillä omassa tilassa. Kun keho ja mieli saavat välillä rauhoittua, palaamme sosiaalisiin tilanteisiin avoimempina ja vastaanottavaisempina. Siksi hiljainen hetki ei vähennä yhteyttä – vaan syventää sitä. Hiljaisuudessa aivot järjestävät informaatiota uudelleen ja valmistautuvat seuraavaan kohtaamiseen kirkkaammin ja herkemmin.

Empatian kannalta tärkeintä ei ole vain ymmärtää, miltä toisesta tuntuu, vaan säilyttää yhteys omaan sisäiseen tilaan samalla. Tämä kyky – olla läsnä toiselle ilman että kadottaa itseään – on todellisen myötätunnon ydin.

Palautuminen syntyy usein pienistä hetkistä: muutamasta tietoisesta hengityksestä, hiljaisesta aamusta, kävelystä ilman kiirettä. Kun pysähdymme, aivot ja keho palaavat yhteyteen. Luonnon rauha, rauhallinen liike ja hyvä uni eivät ole ylellisyyttä – ne ovat edellytyksiä empaattisuudelle. Kun mieli lepää, sydän kuulee herkemmin. Lopulta peilisolut muistuttavat meitä siitä, että olemme jatkuvasti yhteydessä. Se rauha, jonka rakennamme itseemme, tarttuu eteenpäin. Jokainen lempeä katse ja ymmärtävä sana säteilee ympärilleen.

Haluatko saada lisää tietoa kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista tai vinkkejä miten voit lähteä liikkeelle elämäntapamuutoksessa?

TerveysSummit VIP-jäsenyydellä näet nämä ja kaikki muut yli 500 TerveysSummit-haastattelua, joista saat käytännön vinkkejä ja tietoa oman ja läheistesi hyvinvoinnin edistämiseksi!

TUTUSTU VIP-JÄSENYYTEEN