Miksi muiden auttaminen voi lieventää stressiä?

Artikkelin toimittaja: Anita Salo

Olet ehkä huomannut, että ankean päivän keskellä toisen ihmisen auttaminen pienelläkin tavalla voi tuntua yllättävän hyvältä. Se ei ole pelkkää mielikuvitusta. Auttaminen voi aktivoida aivoissa samoja palkitsemiseen liittyviä alueita kuin hyvä ruoka tai ystävien seura – ja samalla vaimentaa elimistön stressivastetta.

Mitä aivoissa tapahtuu auttaessa?

Auttaminen aktivoi aivojen palkitsemiseen liittyviä alueita tavalla, joka näkyy aivokuvantamistutkimuksissa. Tällaisia alueita ovat esimerkiksi ventraalinen striatum, nucleus accumbens ja ventromediaalinen etuotsalohko. Hyvältä tuntuvalle kokemukselle on siis löydettävissä myös hermostollisia vastineita.

Sosiaaliseen yhteyteen liittyvä oksitosiini osallistuu auttamistilanteessa syntyvään turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden kokemukseen. Sen vaikutukset eivät kuitenkaan ole kaikilla ihmisillä tai kaikissa tilanteissa samanlaisia. Oksitosiini osallistuu mantelitumakkeen ja muiden tunnereaktioita säätelevien alueiden toimintaan, mikä voi joissakin tilanteissa vaimentaa uhkaan liittyviä reaktioita. Kun tilanne koetaan turvallisemmaksi, myös elimistön stressivaste voi lieventyä.

Samanaikaisesti aktivoituvat myös etuotsalohkon alueet, jotka osallistuvat empatiaan, päätöksentekoon ja sosiaalisten tilanteiden arviointiin. Siirtymä voi tapahtua osittain automaattisesti, mutta auttaminen voi olla myös tietoinen ja harkittu valinta.

Tutkijat ovat kiinnostuneet erityisesti siitä, miten toiseen ihmiseen suuntautunut toiminta eroaa aivoissa omaan hyvinvointiin tähtäävistä teoista. Auttaminen ja itselle mielihyvää tuottavat kokemukset aktivoivat osittain samoja palkitsemiseen liittyviä alueita, mutta niiden hermostolliset vasteet eivät ole täysin samanlaisia. Auttamiseen liittyy palkitsevuuden lisäksi sosiaalisen yhteyden, empatian ja merkityksellisyyden käsittelyä.

Näin auttaminen voi vaimentaa stressivastetta

Auttamistilanne voi muuttaa huomion suuntaa nopeasti. Kun huomio siirtyy hetkeksi omista huolista jonkun toisen tarpeeseen, murehtiminen voi vähentyä ja oma tilanne tuntua hallittavammalta. Tämä voi vaimentaa elimistön uhka-arviota ja vaikuttaa sitä kautta hypotalamus–aivolisäke–lisämunuaisakselin eli HPA-akselin toimintaan. Vaikutus ei kuitenkaan synny kaikissa tilanteissa eikä tarkoita, että kortisolitaso laskisi automaattisesti jokaisen auttamisteon jälkeen. Sosiaalinen yhteys ja turvallisuuden kokemus voivat samalla tukea autonomisen hermoston palautumista

Auttamiskäyttäytymisen yhteyttä kortisolivasteeseen on tarkasteltu myös ihmisten tavallisessa arjessa. Eräässä tutkimuksessa (Han ym. 2018) analysoitiin 340 keski-ikäisen ja vanhemman vapaaehtoistyöntekijän päiväkirjatietoja ja sylkikortisolinäytteitä. Päivittäisten stressitekijöiden yhteys kortisolin eritykseen oli heikompi päivinä, jolloin osallistujat tekivät vapaaehtoistyötä, kuin päivinä, jolloin he eivät osallistuneet siihen.

Käytännössä myös lyhyt ja konkreettinen auttamisteko voi tukea stressistä palautumista. Kokeellisessa tutkimuksessa toisen auttaminen stressaavan tilanteen jälkeen nopeutti sykkeen ja joidenkin verenpainemittareiden palautumista, vaikka kortisolitasoissa ei havaittu eroa. Olennaista ei siis välttämättä ole auttamisen kesto vaan se, että teko koetaan vapaaehtoiseksi, myönteiseksi ja omiin voimavaroihin sopivaksi.

Sosiaalinen yhteys voi rauhoittaa hermostoa

Ihminen on rakentunut hakemaan turvaa toisista ihmisistä. Kun sosiaalinen kohtaaminen koetaan lämpimäksi, vapaaehtoiseksi ja turvalliseksi, se voi tukea parasympaattisen hermoston toimintaa ja auttaa elimistöä siirtymään valppaustilasta kohti palautumista. Auttaminen voi vahvistaa kokemusta yhteydestä ja siitä, ettei ihminen ole tilanteessa yksin. Rauhoittuminen voi näkyä esimerkiksi sykkeen hidastumisena, lihasjännityksen vähenemisenä ja olon tasaantumisena.

Evoluution näkökulmasta yhteyden merkitys on ymmärrettävä. Ihmiset ovat selviytyneet ryhmissä, joissa yhteistyö ja toisista huolehtiminen ovat lisänneet turvaa. Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden kokemus voivat puolestaan lisätä ympäristön ja sosiaalisten tilanteiden tarkkailua mahdollisten uhkien varalta. Pitkittynyt yksinäisyys on yhdistetty muun muassa kortisolin vuorokausirytmin muutoksiin sekä poikkeavaan verenpaine-, tulehdus- ja stressireaktiivisuuteen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yksinäisyys nostaisi kaikilla kortisolitasoa samalla tavalla.

Myönteisten sosiaalisten yhteyksien on havaittu liittyvän vahvempaan sydämen vagaaliseen säätelyyn, jota voidaan arvioida tietyillä sykevälivaihtelun mittareilla. Auttamistilanteessa ratkaisevaa ei siis ole pelkkä katsekontakti tai fyysinen läheisyys, vaan laajempi kokemus turvallisesta ja aidosta yhteydestä toiseen ihmiseen.

Myötätunto tarvitsee rajat

Auttaminen ei lievitä stressiä automaattisesti. Kun oma jaksaminen on jo äärirajoilla, jatkuva vastuu muiden tarpeista voi lisätä uupumusta sen sijaan, että se tuottaisi hyvää oloa. Erityisen kuormittavaa auttaminen voi olla silloin, kun siihen ei liity todellista valinnanvapautta, palautumismahdollisuuksia tai tunnetta siitä, että omatkin tarpeet otetaan huomioon. Pitkittynyt ja vaativa huolenpito on yhdistetty sekä psyykkiseen että fyysiseen kuormittumiseen.

Auttamisen vaikutukseen vaikuttaa olennaisesti se, mistä teko kumpuaa. Omaehtoinen auttaminen voi vahvistaa hyvinvointia, mutta paineesta, syyllisyydestä tai velvollisuudentunteesta tehty sama teko ei välttämättä tunnu palkitsevalta. Auttamisesta voi tällöin tulla uusi vaatimus muiden vaatimusten joukkoon. Kokemus ei tunnukaan yhteydeltä ja merkityksellisyydeltä, vaan ärtymykseltä tai väsymykseltä.

Rajat ovat siksi auttamisen edellytys, eivät sen vastakohta. Kannattaa tarkastella, auttaako siksi, että haluaa, vai siksi, ettei uskalla kieltäytyä tai pelkää tuottavansa toiselle pettymyksen. Jos auttamistilanteet jättävät olon toistuvasti tyhjemmäksi kuin ennen, auttamisen määrä tai tapa ei ehkä vastaa omia voimavaroja. Lepo, tehtävien rajaaminen tai auttamisesta kieltäytyminen voi silloin palauttaa valinnanvapauden ja estää huolenpidon muuttumisen jatkuvaksi kuormitukseksi.

Auttamisen ei tarvitse tarkoittaa suuria ponnistuksia. Pienet teot, kuten oven pitäminen auki tai kollegan auttaminen hankalassa asiassa, voivat vahvistaa yhteyden ja merkityksellisyyden kokemusta. Arjessa tapahtuvan auttamisen on havaittu liittyvän myönteisempään mielialaan.

Lyhyt kuunteluhetki tai pieni käytännön apu voi olla merkityksellinen, vaikka yksittäisen teon fysiologisia vaikutuksia ei voida ennustaa tarkasti. Auttaminen voi lisätä myönteistä vuorovaikutusta ja vahvistaa kokemusta siitä, että omalla toiminnalla on merkitystä. Auttamisesta ei tarvitse tehdä aikataulutettua suoritusta. Olennaisempaa on se, että teot ovat vapaaehtoisia, omiin voimavaroihin sopivia ja vastaanottajalle aidosti hyödyllisiä.

Haluatko saada lisää tietoa kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista tai vinkkejä miten voit lähteä liikkeelle elämäntapamuutoksessa?

TerveysSummit VIP-jäsenyydellä näet nämä ja kaikki muut yli 700 TerveysSummit-haastattelua, joista saat käytännön vinkkejä ja tietoa oman ja läheistesi hyvinvoinnin edistämiseksi!

TUTUSTU VIP-JÄSENYYTEEN