Hermosto oppii kivun – mutta voiko kipukierteen purkaa?

Artikkelin toimittaja: Anita Salo

Pitkittynyt kipu voi vähitellen alkaa tuntua vaikeasti muutettavalta. Joskus oireilu säilyy myös sen jälkeen, kun alkuperäinen kudosvaurio on jo parantunut, mutta kipua käsittelevä hermosto on herkistynyt. Tätä opittua herkkyyttä voidaan onneksi vähitellen muuttaa uusien kokemusten, tiedon ja harjoittelun avulla.

Miten hermosto oppii kivun?

Hermosto muovautuu käytön ja toistuvien kokemusten mukaan. Kun samat kipuun liittyvät hermoverkot aktivoituvat yhä uudelleen, niiden väliset yhteydet voivat vahvistua ja vaste käynnistyä aiempaa helpommin. Sama hermoston muovautuvuus, joka tekee pianonsoitosta harjoittelun myötä automaattista, voi tehdä myös tietystä kipureaktiosta tutun ja herkästi aktivoituvan.

Tätä ilmiötä kutsutaan sentraaliseksi herkistymiseksi. Siinä selkäytimen ja aivojen kipua käsittelevien hermoverkkojen reagointikynnys madaltuu. Tavallinen kosketus, lievä paine tai liike voi alkaa tuntua huomattavan voimakkaalta, koska kipujärjestelmä tulkitsee ärsykkeen tavallista uhkaavammaksi.

Tästä voi muodostua itseään ylläpitävä kehä. Kipu lisää elimistön valppautta ja stressireaktioita, jotka voivat pitää kipujärjestelmän jatkuvasti varuillaan. Tällöin yhä pienemmät tuntemukset saavat tavallista enemmän huomiota ja voivat voimistaa oireita entisestään. Jatkuva varautuminen puolestaan ylläpitää kipua, vaikka sen voimakkuus vaihtelisi päivästä toiseen.

Sentraalinen herkistyminen voi osaltaan selittää, miksi pitkä liikkumattomuus ja kivuliaiksi koettujen liikkeiden jatkuva välttäminen voivat pahentaa oireilua. Kun liikettä vältetään, hermosto ei saa tietoa siitä, että sama toiminta voisi toisella kertaa sujua turvallisesti.

Aivot ennakoivat kipua – jo ennen kuin se alkaa

Aivot eivät odota kehosta saapuvia viestejä passiivisesti, vaan arvioivat jatkuvasti, mitä seuraavaksi saattaa tapahtua. Ne vertaavat nykyistä tilannetta aikaisempiin kokemuksiin ja muodostavat niiden perusteella ennusteita tulevista tuntemuksista. Pitkittyneessä kivussa ennakointi voi painottua niin voimakkaaksi, että kipu käynnistyy tavallista herkemmin jo ennen varsinaista liikettä tai kosketusta.

Ennakoivan prosessoinnin eli predictive processing -mallin mukaan aivot yhdistävät kehosta tulevan aistitiedon aiempiin kokemuksiin, odotuksiin ja tilanteen merkitykseen. Kipukokemus ei siten määräydy yksin kudoksista saapuvien viestien perusteella, vaan siihen vaikuttaa myös se, mitä aivot odottavat tuntevansa. Jos esimerkiksi sama tuoli on aiemmin liittynyt voimakkaaseen selkäkipuun, jo siihen istuutuminen voi nostaa valppautta ja saada kivun tuntumaan lähes välittömästi.

Myös tietty asento, ympäristö tai säätilan muutos voi yhdistyä aikaisempaan oireiluun. Aivot tunnistavat tutun tilanteen ja valmistelevat kehoa sen perusteella, mitä vastaavassa tilanteessa on tapahtunut ennen. Reaktio on todellinen eikä tarkoita kuvittelua tai liioittelua, vaan hermoston pyrkimystä ennakoida ja suojata kehoa mahdollisimman nopeasti.

Miksi tuttu kipu voi tuntua ennakoitavalta?

Epävarmuus voi lisätä kipuun liittyvää valppautta jopa enemmän kuin tuttu oire. Kun ihminen tietää, missä tilanteessa kipu tavallisesti alkaa ja miten se etenee, siihen on mahdollista varautua. Tuttu kipu on jo nimetty, tunnistettu ja liitetty tiettyihin tilanteisiin, kun taas uusi tai selittämätön tuntemus herättää helposti enemmän huolta. Ennakoitavuus voi siksi tuoda kokemuksen jonkinlaisesta hallinnasta, vaikka kipu itsessään olisi epämiellyttävää.

Sama näkyy liikkeiden ja asentojen välttämisessä. Jos kumartuminen, kävely tai käden nostaminen on joskus aiheuttanut voimakasta kipua, ihminen alkaa helposti rajoittaa liikettä jo etukäteen. Välttäminen voi hetkellisesti helpottaa oloa, mutta samalla mahdollisuus saada uudenlainen kokemus jää puuttumaan.

Myös kivulle annettu merkitys vaikuttaa siihen, kuinka voimakkaana se koetaan. Jos jokainen tuntemus tulkitaan merkiksi uudesta vauriosta tai tilanteen pahenemisesta, huoli ja lihasten jännittyminen voivat voimistaa oiretta. Kun kivun ymmärtää herkistyneen kipujärjestelmän reaktioksi, sen herättämä pelko voi vähentyä ja liikkuminen tuntua mahdollisemmalta.

Krooninen kipu näkyy myös aivojen toiminnassa

Krooniseen kipuun liittyy aivoissa havaittavia toiminnallisia ja rakenteellisia muutoksia. Kroonista selkäkipua sairastavilla havaittiin tutkimuksessa harmaan aineen määrän vähenemistä etenkin etuotsalohkon dorsolateraalisilla alueilla ja oikeassa talamuksessa, jotka osallistuvat muun muassa kivun käsittelyyn, tarkkaavaisuuteen ja toiminnan säätelyyn (Apkarian ym., 2004). Löydökset eivät tarkoita, että kipu olisi kuviteltua tai pelkästään psyykkistä, vaan ne osoittavat pitkäaikaisen kipukokemuksen olevan yhteydessä myös keskushermoston toimintaan.

Tämä auttaa ymmärtämään, miksi oireen voimakkuus ei aina vastaa kudoksissa näkyvien muutosten määrää. Alkuperäinen vamma tai sairaus voi käynnistää kivun, mutta ajan myötä sen ylläpitämiseen voivat osallistua useat järjestelmät, kuten tarkkaavaisuus, tunnesäätely, muistot ja elimistön valmiustila. Tällöin kipu ei enää välttämättä toimi täsmällisenä mittarina sille, kuinka paljon kudoksissa tapahtuu juuri sillä hetkellä.

Aivoissa havaitut muutokset eivät kuitenkaan merkitse pysyvää vauriota. Kroonista alaselkäkipua koskevassa tutkimuksessa onnistuneeseen hoitoon liittyi sekä aivojen toiminnan että harmaan aineen poikkeavuuksien osittaista palautumista (Seminowicz ym., 2011). Tämä tukee käsitystä siitä, että kipuun liittyvä muovautuminen voi tapahtua molempiin suuntiin. Pitkittynyt oireilu muuttaa hermoston toimintaa, mutta uudenlainen toiminta, kuntoutuminen ja kivun lievittyminen voivat puolestaan ohjata sitä kohti tasapainoisempaa tilaa.

Voiko hermostoa opettaa uudelleen?

Yksi kroonisen kivun hoidossa käytetyistä lähestymistavoista on kipua koskeva neurotieteellinen ohjaus eli pain neuroscience education, PNE. Tarkoitus ei ole väittää kipua kuvitelluksi tai kaikkia tuntemuksia vaarattomiksi, vaan auttaa erottamaan toisistaan käynnissä oleva kudosvaurio ja herkistyneen kipujärjestelmän reaktio. Eräässä tutkimuksessa (Moseley, Butler 2015) kuvattiin kipua koskevan opetuksen tavoitteeksi kivun taustalla olevien biologisten mekanismien ymmärtämisen muuttamisen tavalla, joka voi vaikuttaa myös itse kipukokemukseen.

Pelkkä tieto ei kuitenkaan yleensä riitä, vaan sen rinnalle tarvitaan aktiivista kuntoutusta. Asteittaisessa altistusharjoittelussa lähestytään hallitusti liikkeitä ja tilanteita, joita ihminen on alkanut karttaa kivun tai sen pahenemisen pelossa. Harjoittelun tarkoituksena ei ole pakottaa kehoa voimakkaan kivun läpi, vaan kokeilla liikettä pieninä ja sopivasti mitoitettuina annoksina. Kun esimerkiksi kumartuminen, nostaminen tai kävely onnistuu ilman pelättyä seurausta, liikkeeseen liittynyt varautuminen voi vähitellen lievittyä.

Liikepelon purkaminen vaatii myös sen ymmärtämistä, ettei harjoittelun aikana tuntuva kipu aina merkitse uutta vauriota. Tavoitteena ei ole välttämättä täydellinen kivuttomuus jokaisen harjoituksen aikana, vaan toimintakyvyn laajeneminen niin, ettei kipu enää määrää kaikkia liikkeitä ja valintoja.

Näin alat muuttaa suhdettasi kipuun

Kuntoutuminen ei yleensä etene suoraviivaisesti, eikä yksittäinen huonompi päivä tarkoita paluuta lähtöpisteeseen. Olennaista on löytää sellainen aktiivisuuden määrä, jonka jälkeen oireet eivät jatkuvasti pakota pitkään lepoon.

Kivun aikana huomio kiinnittyy helposti vain siihen, kuinka voimakas tuntemus on. Hyödyllisempää voi olla tarkkailla myös sen laatua, kestoa ja vaihtelua: muuttuuko tunne liikkeen edetessä, rauhoittuuko se pian tekemisen jälkeen ja onnistuiko toiminta siitä huolimatta? Tällainen seuranta auttaa erottamaan tilapäisen oireiden voimistumisen pidempään jatkuvasta pahenemisesta. Samalla huomio siirtyy vähitellen pelkästä kipulukemasta siihen, mitä keho pystyy tekemään.

Kognitiivinen käyttäytymisterapia eli KKT voi auttaa tunnistamaan ajatuksia, jotka lisäävät kipuun liittyvää huolta ja avuttomuutta. Katastrofoivassa ajattelussa jokainen oireen muutos voi näyttäytyä merkkinä vakavasta pahenemisesta tai toimintakyvyn menettämisestä. Tarkoitus ei ole korvata näitä ajatuksia perusteettomalla myönteisyydellä, vaan arvioida niitä realistisemmin ja löytää toimintatapoja, jotka eivät kavennu kivun ympärille. Mindfulnessiin ja hyväksymis- ja omistautumisterapiaan perustuvat menetelmät voivat puolestaan auttaa havaitsemaan kivun ilman, että jokainen tuntemus johtaa automaattisesti toiminnan keskeyttämiseen.

Ammattilaisen tuki on hyödyllistä etenkin silloin, kun liikkuminen pelottaa, kipu rajoittaa arkea merkittävästi tai sopivaa harjoittelutasoa on vaikea löytää. Fysioterapeutti tai psykofyysinen fysioterapeutti voi arvioida liikkumista, kuormituksen säätelyä ja kehon jännittyneisyyttä sekä laatia yksilöllisen harjoitusohjelman.

Myös toimintaterapia, kipupsykologia ja moniammatillinen kipukuntoutus voivat tukea arjen toimintakykyä. Osteopatia, hieronta ja muut manuaaliset hoidot voivat joillekin tuoda helpotusta ja helpottaa liikkeelle lähtemistä, mutta yleensä ne täydentävät aktiivista kuntoutusta sen sijaan, että jäisivät ainoaksi hoitokeinoksi. Pitkittyneen kivun kanssa ei tarvitse jäädä yksin, sillä oikeanlainen tuki voi muuttaa tilanteen suuntaa ratkaisevasti.

Haluatko saada lisää tietoa kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista tai vinkkejä miten voit lähteä liikkeelle elämäntapamuutoksessa?

TerveysSummit VIP-jäsenyydellä näet nämä ja kaikki muut yli 700 TerveysSummit-haastattelua, joista saat käytännön vinkkejä ja tietoa oman ja läheistesi hyvinvoinnin edistämiseksi!

TUTUSTU VIP-JÄSENYYTEEN