Hiljainen luukato – miksi osteoporoosi voi paljastua vasta murtumasta?

Artikkelin toimittaja: Anita Salo

Joskus aivan tavallinen kaatuminen voi päättyä luun murtumiseen. Vasta tutkimuksissa voi selvitä, että luusto on haurastunut vähitellen jo pitkän aikaa. Taustalla voivat vaikuttaa ikääntyminen, hormonimuutokset, vähäinen lihaskuormitus, ravintoaineiden puutteet ja monet muut murtumariskiä lisäävät tekijät.

Luuston kunto rakentuu vuosikymmenten aikana

Osteoporoosin riski ei synny vasta ikääntyessä. Luusto saavuttaa suurimman luumassansa yleensä jo nuorena aikuisena, ja tämä lähtötaso vaikuttaa siihen, kuinka paljon luuta on myöhemmin varaa menettää.

Myös elintavat jättävät luustoon jälkensä vuosien mittaan. Tupakointi, runsas alkoholinkäyttö, pitkäaikainen vähäinen liikkuminen, ylipaino ja puutteellinen ravitsemus liittyvät suurempaan luukadon ja murtumien riskiin. Joskus myös voimakas tai toistuva laihduttaminen voi olla luustolle haitallista, jos energian ja tärkeiden ravintoaineiden saanti jää liian vähäiseksi.

Luuntiheyden väheneminen ei yleensä aiheuta samanlaisia varoitusmerkkejä kuin monet muut elimistön muutokset. Luuta hajottavien osteoklastien ja uutta luuta muodostavien osteoblastien toiminnan tasapaino voi siirtyä niin, että luuta menetetään enemmän kuin sitä muodostuu. Vähitellen sekä luun määrä että sen rakenne voivat muuttua, jolloin luun lujuus heikkenee ja murtumariski kasvaa.

Osteoporoosiin liittyviä murtumia esiintyy erityisesti nikamissa, lonkassa ja ranteessa, ja hauras luu voi murtua esimerkiksi melko vähäisen kaatumisen seurauksena.

Erityisen suuri muutos tapahtuu naisilla menopaussin yhteydessä, kun estrogeenitaso laskee. Estrogeeni hillitsee luuta hajottavien osteoklastien muodostumista ja toimintaa, joten sen väheneminen voi siirtää luun aineenvaihduntaa vähitellen luukatoa suosivaan suuntaan. Luun mineraalitiheyden lisäksi myös sen rakenne voi heikentyä.

Testosteronitaso ei tavallisesti laske yhtä äkillisesti kuin estrogeenitaso menopaussissa, mutta liian matalat sukupuolihormonitasot voivat silti heikentää luustoa. Erityisesti hypogonadismi eli sukupuolihormonien puute on yksi miesten osteoporoosin tunnetuista riskitekijöistä.

Kilpirauhashormonien liiallinen vaikutus voi nopeuttaa luun aineenvaihduntaa niin, että luuta menetetään pitkällä aikavälillä tavallista enemmän. Myös pitkäaikainen glukokortikoidilääkitys, kuten suun kautta käytettävä kortisoni, voi vähentää uuden luun muodostumista ja heikentää luun kestävyyttä.

Kaikki liikunta ei kuormita luustoa samalla tavalla

Luu reagoi erityisesti kuormitukseen, jossa siihen kohdistuu tavallista suurempia ja vaihtelevia voimia. Portaiden nousu, reipas kävely, tanssi, hölkkä ja erilaiset hypyt ovat tästä esimerkkejä, mutta sopiva kuormitustaso riippuu henkilön luuston kunnosta. Jo todetussa osteoporoosissa tavoitteena ei ole mahdollisimman voimakkaat iskut, vaan turvallinen kuormitus, jota voidaan lisätä vähitellen.

Uinti ja pyöräily ovat hyviä liikuntamuotoja sydämelle, lihaksille ja yleiskunnolle, mutta niiden vaikutus luun vahvistumiseen jää yleensä vähäisemmäksi kuin painoa kantavassa liikunnassa.

Osteoporoosin kannalta tärkeää on lisäksi se, kuinka hyvin ihminen pystyy hallitsemaan liikkeensä arjessa. Tasapainoa, koordinaatiota ja reagointikykyä kehittävä harjoittelu voi auttaa tilanteissa, joissa alusta on epätasainen, jalka osuu esteeseen tai kehon painopiste siirtyy yllättäen.

Tutkimuksessa (Johari ym., 2026) tarkasteltiin 14 satunnaistettua tutkimusta ja yhteensä lähes 2 800 osteopeniaa tai osteoporoosia sairastavaa henkilöä. Useita harjoittelumuotoja yhdistävät ohjelmat liittyivät vähäisempään kaatumisten määrään ja pienempään kaatumisen pelkoon. Paras harjoittelu on yleensä sellaista, jota voidaan tehdä turvallisesti ja riittävän säännöllisesti vuodesta toiseen.

Luusto tarvitsee muutakin kuin kalsiumia

Luun rakentamiseen ja ylläpitämiseen osallistuu suuri joukko ravintoaineita.

Proteiini on tärkeä erityisesti luun orgaanisen rakenteen kannalta. Suuri osa tästä rakenteesta muodostuu kollageenista, jonka valmistamiseen elimistö tarvitsee aminohappoja. Monipuolisesti päivän aikana syödyt proteiinilähteet auttavat varmistamaan erilaisten aminohappojen saannin.

Kalsium on luun tärkeimpiä mineraaleja. Maitotuotteiden lisäksi hyviä lähteitä ovat esimerkiksi kalsiumilla täydennetyt kasvijuomat ja -jogurtit, kalsiumsuoloilla valmistettu tofu, seesaminsiemenet ja tahini, mantelit, valkoiset pavut, lehtikaali ja parsakaali. Jos ruokavaliosta saatava määrä jää jatkuvasti liian pieneksi, kalsiumlisällä voidaan täydentää puuttuvaa osuutta.

D-vitamiini on luustolle keskeinen ravintoaine, mutta sen merkitys ei rajoitu pelkästään aiemmin käsiteltyyn kalsiumin imeytymiseen. Riittävä D-vitamiinin saanti kuuluu luuston aineenvaihdunnan ylläpitämiseen, ja erityisesti todetussa osteoporoosissa veren D-vitamiinitaso voidaan tarvittaessa mitata.

Magnesium jää helposti kalsiumin varjoon, vaikka huomattava osa elimistön magnesiumista sijaitsee luustossa. Magnesiumia saa runsaasti esimerkiksi siemenistä, pähkinöistä, palkokasveista, täysjyväviljoista ja vihreistä kasviksista.

Myös K-vitamiinit osallistuvat luuston aineenvaihduntaan. Erityisesti K2-vitamiini vaikuttaa osteokalsiinin kaltaisiin proteiineihin, jotka osallistuvat luukudoksen mineralisaatioon. Varfariinia käyttävän tulee keskustella K-vitamiinilisän käytöstä terveydenhuollon ammattilaisen kanssa.

C-vitamiinia tarvitaan kollageenin muodostumiseen, joten sillä on selkeä yhteys myös luun rakenteelliseen perustaan. Sitä saa helposti esimerkiksi paprikasta, parsakaalista, marjoista, kiivistä ja sitrushedelmistä.

Myös sinkki, kupari ja mangaani osallistuvat luun ja sidekudoksen aineenvaihduntaan. Sinkkiä tarvitaan muun muassa solujen jakautumisessa ja proteiinisynteesissä, kun taas kupari ja mangaani toimivat useiden sidekudoksen muodostumiseen osallistuvien entsyymien apuaineina.

Harvemmin esille tulevia luustoon liittyviä hivenaineita ovat boori ja pii. Niiden mahdollisia vaikutuksia luun mineraaliaineenvaihduntaan ja sidekudokseen on tutkittu, mutta näyttö on vähäisempää kuin kalsiumista, D-vitamiinista tai riittävästä proteiinista. Silti boorin ja piin rooli tutkimuksessa on kiinnostava.

Luuston kuntoa voidaan tutkia

Osteoporoosi voidaan usein tunnistaa jo ennen ensimmäistä vakavaa murtumaa. Luun mineraalitiheyttä tutkitaan DXA-mittauksella tavallisesti lannerangasta ja lonkan alueelta. Mittausta voidaan harkita erityisesti silloin, kun taustalla on murtuma, useita osteoporoosin riskitekijöitä tai pitkään jatkunut luustoa heikentävä lääkitys. Tarkoituksena ei ole seuloa kaikkia samalla tavalla, vaan löytää ne ihmiset, joiden riski on tavallista suurempi.

Kun murtumariski on suuri, ravitsemuksen ja liikunnan rinnalle voidaan tarvita lääkehoitoa. Lääkkeen valintaan vaikuttavat muun muassa aikaisemmat murtumat, luuntiheys, ikä, muut sairaudet ja käytössä olevat lääkkeet.

Osteoporoosilääkkeiden käyttöä, tehoa ja jatkamisen tarvetta arvioidaan hoidon aikana, eikä kaikkia lääkkeitä lopeteta samalla tavalla. Erityisesti denosumabihoidon lopettaminen edellyttää suunnitelmallista jatkohoitoa, koska lääkkeen vaikutuksen päättyessä luun hajoaminen voi kiihtyä nopeasti.

Fysioterapeutti voi auttaa silloin, kun osteoporoosiin liittyy aikaisempia murtumia, liikkumisen pelkoa, heikentynyttä tasapainoa tai epävarmuutta siitä, millainen harjoittelu on turvallista. Harjoittelua voidaan sovittaa niin, että luusto ja lihakset saavat riittävän ärsykkeen ilman tarpeetonta riskiä. Samalla voidaan kiinnittää huomiota esimerkiksi asentoon, liikkeiden hallintaan ja niihin arjen tilanteisiin, joissa kaatumisen todennäköisyys on suurin.

Tärinälevyharjoittelu on yksi kiinnostava täydentävä vaihtoehto erityisesti silloin, kun tavallinen harjoittelu on vaikeaa tai kaivataan toisenlaista lihaksia aktivoivaa kuormitusta. Tärisevä alusta tekee nopeita pieniä liikkeitä, joihin lihakset reagoivat toistuvilla supistuksilla. Tutkimuksessa (ElDeeb & Abdel-Aziem, 2020) kaksi kertaa viikossa 24 viikon ajan toteutettu koko kehon tärinälevyharjoittelu paransi postmenopausaalisten, alentuneesta luuntiheydestä kärsivien naisten alaraajojen lihastyötä sekä lannerangan ja reisiluun luuntiheyttä.

Myös uudemmassa tutkimuksessa osteosarkopeniaa sairastavilla iäkkäillä tärinälevyharjoittelua sisältänyt ohjelma paransi luuntiheyden lisäksi lihasmassaa, lihasvoimaa ja fyysistä toimintakykyä. Tässä tutkimuksessa tärinälevyharjoitteluun yhdistettiin myös D-vitamiinihoito. Tärinälevy voi siis olla hyödyllinen lisä luuston ja lihasten harjoittamiseen, mutta sitä kannattaa käyttää muun liikkumisen rinnalla eikä sen korvikkeena.

Osteoporoosin hoidossa tärkeää on lopulta yhdistää tieto luuston tilasta siihen, mihin juuri kyseisen ihmisen murtumariski perustuu. Yhdellä suurin ongelma voi olla luuntiheyden voimakas lasku, toisella lihasheikkous ja kolmannella lääkitys tai sairaus, joka nopeuttaa luukatoa. Kun nämä tekijät tunnistetaan ajoissa, luustoa voidaan suojata useasta suunnasta jo ennen kuin ensimmäinen vakava murtuma muuttaa arkea.

Haluatko saada lisää tietoa kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista tai vinkkejä miten voit lähteä liikkeelle elämäntapamuutoksessa?

TerveysSummit VIP-jäsenyydellä näet nämä ja kaikki muut yli 700 TerveysSummit-haastattelua, joista saat käytännön vinkkejä ja tietoa oman ja läheistesi hyvinvoinnin edistämiseksi!

TUTUSTU VIP-JÄSENYYTEEN